Työelämä tuottaa tunteita. Tunteet syntyvät erilaisissa tilanteissa ja tapahtumissa, jotka vyöryvät päällemme ilman, että pystymme niitä juurikaan hallitsemaan.
Tarjous ei ottanutkaan tulta. Asiakaspalaute sisälsi yllätyksiä. Työtoveri ei ollut lojaali. Pilottihanke epäonnistui. Esitys ei vakuuttanut kuulijakuntaa. Yhteistyö ajautui karille.
Kun tapahtuma pitää sisällään meihin kohdistuvan negatiivisen latauksen, alkaa tunnekuohu. Käymme läpi tunteiden vuoristoradan kaikki vaiheet. Pettymys on suuri, ja haluamme ymmärtää, miksi epäonnistuimme. Vuoroin haemme syytä muualta, vuoroin kylvemme itsesäälissä.
”Luonnollinen asiankulku”, voisi joku sanoa, ”eihän tuolle voi mitään. Näin vain käy välillä jokaiselle ennen pitkää, ei siinä sen kummallisempaa. ”
Totta. Mutta pitääkö vain ajatella, että joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön? Hammasta purren.
Tietty fatalismi on varmasti paikallaan, mutta epäonnistumisen kokemuksissa, niin vaikeita kuin ne saattavatkin olla, piilee mahdollisuuden siemen.
Nuo niin harmillisiksi kokemamme tilanteet voivat olla meille parempi uudistumisen ja kehittymisen astinlauta kuin mikään muu oppi.
Jos katsomme tilannetta avoimin silmin, alkaa opin siemen löytyä. Tässä asiassa voisin muokata tarjousta paremmaksi, tuon seikan asiakaspalvelussa saamme varmaan muutetuksi hyväksi, työtoverin kanssa voisimme miettiä kokemuksiamme yhdessä, ja niin edelleen. Pääsemme tunteiden vuoristoradan pohjalta eteenpäin ja toivo herää.
Kun hyväksymme ajatuksen muutoksesta toiminnassamme eli otamme opin vastaan, olemme hyvää vauhtia menossa onnistumisia kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti