Jokainen meistä tietää, että näin onkin. Mutta me tiedämme myös, miten helposti osallistumisen ja innostuksen tunne haihtuu kuin savuna ilmaan. Tuon tunteen palauttaminen voi viedä kauan, samoin kuin menetetyn luottamuksen takaisin saaminen.
Kolme tapaa, joilla johtajat ja esimiehet saavat tiimiläistensä innostuksen laimenemaan kertaheitolla:
1. Annetaan tehtävä, mutta ei anneta alaisen todellisuudessa johtaa työtä. Johtaja puuttuu tekemisiin, edellyttää, että omat ehdotukset toteutetaan, pitää narut itsellään.
2. Annetaan tehtävä, mutta kun tulokset ovat valmiit, ei niihin kiinnitetä huomiota eikä niitä toteuteta. Johtajan mielenkiinto on jo muissa asioissa. Työ, johon ehkä käytettiin paljon aikaa ja energiaa, jää hyllylle.
3. Annetaan ohjeet, mutta käyttäydytään itse toisin. Johtajan näyttämä esimerkki puhuu toista kuin sanat. Säännöt eivät ole yhteiset.
Tiimiläisen turhautuminen nakertaa sitoutumista. Ilman sitoutuneita ihmisiä ei pitkäjänteistä menestystä ja yhteisön hyvinvointia kuitenkaan saavuteta.
Jokainen tilanne työyhteisössä on erilainen, mutta innostusta voidaan ylläpitää keinoilla, jotka sopivat aina.
Alf Rehn kirjoitti juuri blogin kuuntelemisen tärkeydestä. Rehn toteaa, että aito johtaminen ei lähde niinkään siitä, miten hyvin saa äänensä kuuluviin, vaan siitä, miten hyvä on kuuntelemaan.
Jokainen, joka tuntee tulleensa kuulluksi, kokee olevansa merkityksellinen toiselle ihmiselle, yhteisölle, yritykselle. Merkityksen kokemisesta ilmestyi juuri Tapio Aaltosen, Pirjo Ahosen ja Heikki Pajusen kirja, jossa pureudutaan syvällisesti teemaan.
Kuuntelemisen ja merkityksen osoittamisen lisäksi takuuvarma ”voimakeino” on hyvän esimerkin näyttäminen. Tästä aiheesta olen kirjoittanut jo aiemmassa blogissani.
Onko siis oltava yli-ihminen pärjätäkseen innostavana johtajana tai esimiehenä? Ei toki, mutta jos tavallista arkea sävyttää huomioiva käytös, luo se sellaisen pohjan yhteistyölle, etteivät pienet laineet tilanteen tullen kaada laivaa.